Anteeksipyytämisestä ja -antamisesta

Sunnuntain, 23.10. Messu keskittyi paljon lasten ympärille ja se olikin yksi syy osallistua Messuun. Omat pienet lapsenlapset ovat niin usein mielessäni. Oli liikuttavaa nähdä miten hienoa ja arvokasta työtä Kirkon lapsityöstä vastaavat tekevät yhä sekavammaksi ja rikkinäiseksi menneessä maailmassamme.

Messu käsitteli myös hyvin tärkeää asiaa, jota jäin pohtimaan. ANTEEKSIPYYTÄMISTÄ. Miksi se usein on niin vaikeaa? Eikö sen pitäisi olla yksinkertainen asia. Jos on toista loukannut tai tehnyt väärin, pyytää anteeksi ja asia on hoidettu!

Mutta eipä taida olla, koska anteeksipyytäminen tuntuu usein olevan ylitsepääsemättömän vaikeata. Mikä voisi olla syynä?

Olemme itsekkäitä. Haluamme uskoa olevamme oikeassa ja että muut ovat väärässä. Jos ja kun pyydän anteeksi myönnän samalla että olen tehnyt väärin, ollut väärässä. Sen myöntäminen voi olla kovin vaikeaa. Sen myöntäminen että ei olekaan muita parempi, että itsekin voi tehdä virheitä ja olla väärässä.

Joissain kulttuureissa väärässä oleminen, kasvojen menettäminen, voi olla sietämättömän vaikeaa, ollaan valmiita äärimmäisiin tekoihin kasvojen säilyttämiseksi. Sellaiseen kulttuuriin anteeksipyytäminen ja -antaminen sopii huonosti.

Olisikohan ANTEEKSIANTAMISESSA kyse vähän samasta asiasta? Halusta olla oikeassa ja muita parempi. ”Miksi antaisin anteeksi, minua on loukattu, olin oikeassa, ei hän sitä ansaitse” Näinhän usein ajatellaan.

Yhteisössä eläminen onnistuu paremmin, jos osaamme pyytää ja antaa anteeksi. Hyväksyä se tosiasia, että kaikki tekevät virheitä, myös minä, että kukaan ei oikeastaan ole toistaan parempi.

Kun sanat ovat lähteneet huulilta niitä ei enää takaisin saa. Kannattaa harkita mitä huuliltaan päästää. Helppoa? Vai onko?

J. Ehnroth

 

Merkitty:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*